Historiaa ja kuvien historiaa (9.luento)

Minulla on opettettavana aineeni historia ja yhteiskuntaoppi, mitkä ovat
mediakasvatuksen näkökulmasta oikein hyviä. Historiantutkimukseen kuuluu
itsessään jo lähdekritiikki ja sitähän medialukutaitokin hyvin pitkälti on,
kriittistä lukemista. Lähteen luotettavuuden ja laadun arviointia hyvässä ja
pahassa. Pidin siitä, kuinka viimeisellä luennolla tuotiin esille myös se, että
kritiikki ei ole vain negatiivinen asia. Taito tulkita, ymmärtää, etsiä ja
käyttää informaatiota ovat hyvin vaikeita ja niiden opettaminen on varmasti
haaste, mutta antavat näille aineille myös lisää merkitystä. Faktan ja fiktion
erottelu ei kuulu vain äidinkielen opetukseen.

Historiaan kuuluu myös aineiston etsiminen, mihin media antaa hyvin eväitä.
Yhteiskuntaoppi taas sisältää käsitteen kansalaistaidoista ja osallistumisesta.
Median kautta voi tutustua ja harjoitella kumpaakin. Oppikirjoissa on yhä
enemmän kuvia ja kuvien lukutaidon merkitys myös kasvaa koko ajan. Itse olen
luonteeltani hyvin visuaalinen oppija. Kuvat ja hahmotelmat selkeyttävät
asioita mielessäni suuresti ja siksi käytän itsekkin mielelläni paljon
visuaalista materiaalia.

Viimeisellä luennolla puhuttiin paljon kuvista, niiden tulkinnoista,
merkityksistä ja muokkaamisesta. Historian kannaltakin tämä on
mielenkiintoista. Kuvien manipulointi ei esimerkiksi ole uutta.
Neuvostoliitossa esimerkiksi harjoitettiin paljonkin kuvien muuttamista
propaganda tarkoituksissa.

Erityisen mielenkiitoista on minusta kuvien ja symbolien suhde kulttuuriin. Ulla Oksanen kuvailee kurssikirjassa, kuinka merkitykset kehittyvät sosiaalisissa rakenteissa. Mukana oli havainnollinen kuva 3-vuotiaan piirtämästä autosta, jota edustivat lähinnä pyörät. Renkaat siis määrittivät lapsen mielessä autoa. Mielenkiintoisia olivat myös samassa kappaleessa esitellyt lukiolaisten taidetyöt, jotka kuvasivat nykymaailmaa. Koin tosin niissä kuvissa jotain häiritsevää ja lohdutonta. Eikai nykyinen maailma oikeasti heijaistu noin negatiivisesti?

Kulttuurisidonnaiset merkitykset tulivat hyvin esiin luennoilla. Oli esimerkkejä, joissa kuvien hahmot katsoivat vasemmalle tai oikealle ja kysyttiin, onko suunta eteen vai taaksepäin. Hämmästyksekseni ensimmäinen reaktioni oli valtaväestönvastainen. Minusta vasemmalle katsominen on eteenpäin. Jouduin miettimään jonkin aikaa, mistä tämä reaktio johtui ja ratkaisuksi sain kiinnostukseni keskiaikaan ja heraldiikkaan. Heraldiikassa eli vaakunaopissa vasemmalle katsova hahmo etenee ja oikealle katsova perääntyy. Tämä selittyy sillä, että ratsastava ritari pitää kilpeä vasemmassa kädessä ja siihen maalattu hahmo tällöin etenee vasemalle. Sama ilmiö heijastuu paljolti
keskiajan muuhunkin estetiikkaan. Näin voi siis yksilöllinenkin kulttuuri muuttua.

Historiassa tällaiset merkitysten muutokset ovat yleisiä. Tunnetuimmat
esimerkit ovat varmaan svastika eli hakaristi ja pentagrammi. Kumpikin symboli
liitettiin vielä 1700-luvulla mystiikkaan ja ikiaikaiseen viisauteen, mutta ne
eivät olleet vähäisissäkään määrin negatiivisa symboleita. Harvinaisempi
esimerkki merkitysten muutoksesta ovat miesten ja naiste värit. Keskiajalla
sininen oli hyvin naisellinen väri. Se kuvasti taivasta, rauhaa, uskollisuutta
ja siveyttä eli naisellisia hyveitä. Punainen taas on veren, sodan, aggression,
voiman ja maskuliinisuuden väri. Keskiaikaisissa maalauksissa siis on hyvin
yleistä, että miehet pukeutuvat punaiseen ja naiset siniseen. Visuaaliset
säännöt ovat siis todellakin opittuja.

Netin mahdollisuuksia opettajille

Olen pariin kertaan pohtinut, että kuinka paljon inernet on todella mahdollisuus ja kuinka paljon rasite opettajan työssä. Esimerkiksi Wilma-järjestelmä on tullut koulujen ja kotien arkeen lisäten oman osansa työhän. Kommentteja olen kuullut molempiin suuntiin, mutta ilmeisesti esimerkiksi tiedonvaihto kodin ja koulun välillä on muuttunut postitiiviseen suuntaan tämän johdosta. Toisaalta järjestelmällä pakotetaan myös kodit tiukemmin mediayhteiskunnan piiriin. Onko internet nykyään "pakollinen" kaikille kotitalouksille? Tältä osin ymmärrän hyvin myös muutosvastarinnan,
jota kehitys on kohdannut.

Itse olen havainnut tuntien suunnittelussa netin hyväksi. Erilaiset materiaalipankit ovat kiva lisä ja netistä saa nopeasti opetukseen jotain uutta ja vaihtuvaa materiaalia. Olisi mukavaa, jos mahdollisuuksista saisi vielä enemmän tietoa.

Vaikeaksi olen kuitenkin huomannut esimerkiksi tekijänoikeudet. Tutkin luennoilla esiintullutta nettisivua kopiraittia ja se osoittautui todella hyväksi tietopaketiksi tekijänoikeuksista. Selkeästi tietoa juuri opettajille siitä, mikä on sallittua ja missä määrin. Kouluissa rikotaan näitä lakeja välillä niin huoletta, että on vaikea muodostaa itselle oikeaa kuvaa. Immateriaalioikeudet ovat hyvin vaikea asia ja siksi koen myös hyvin vaikeaksi niiden opettamisen koululaisille. Turvallisinta on, kun kaiken tekee itse, mutta kenellä todella on aikaa ja viitsimistä, saati taitoa sellaiseen?

P.S. kaikki tämän blogin kuvamateriaali on itsetuotettua.

Kaikkihan siellä netissä ovat, mikset sinäkin?

Sosiaalinen media on päiväsana väsyttävyyteen asti. Pitäisi olla Facebookissa, ircissä, MSN:ssä, skypessä... yksi kaveri käyttää yhtä ja toinen toista, joten keskusteluun tarvitaan lopulta kaikkia. Kaikki voivat osallistua ja esittää mielipiteensä asiaan kuin asiaan. Nettien mielipidepalstat sisältävätkin toinen toistaan mielettömämpiä keskusteluja, joissa ei ole järjen hiventäkään. Ihmiset
laukovat anonymitettin suojista, mitä sylki suuhun tuo sen kummemmin asian syitä tai seurauksia miettiämättä. En ihmettele, että suljetummat foorumit ovat myös suosittuja. Niillä voidaan paremmin suodattaa keskuteluihin osallistuva aines. Internet on tullut niin rytinällä, että kunnon nettiketti ei ole
varmistanut asemaansa. Tässä on kasvattajilla paljon työsarkaa. Miten opettaa jälkikasvu käyttäytymään myös virtuaalisessa maailmassa, kun siellä nytkin tulee kaikkea mahdollista vastaan?

Nykyään on helppoa pistää pystyyn blogi tai kotisivu. 7 vuotta sitten hommaan tarvittiin paljon enemmän tietotaitoa. Nyt on ohjelmia valmiina ja sivut parin napin painalluksen päässä. Ikävä kyllä kaikilla ei aina ole sanottavaa. Netissä on paljon blogeja ja sivuja joiden suurin anti on se, että Matti tykkää makaronilaatikosta. Nykyinen kulttuuri vaatii kaikkia nousemaan esiin ja astumaan jalustalle ja julkisuuteen. Mitenköhän tulevaisuudessa käy niiden, jotka eivät tähän peliin ryhdy? Jätetäänkö liian vähän näkyvät ihmiset syrjään ja yksin?

Itse olen kyllä facebookissa, käytän sitä keskimäärin kerran kuussa. Kysyn edelleen kuulumiset mielummin kasvokkain. Pikaviestimistä nykyään ahkeriten käytän irc-kanavia, koska ne ovat ahkeriten käytössä tuttavapiirissä. Tämä on ensimmäinen oma blogini ja oma nettisivu on suunnitteilla. Toivottavasti sen sisältö on makaranilaatikkoa mielenkiintoisempaa. Kotiin pidän yhteyksiä puhelimella, vanhemmat kun eivät koskaan oikein innostuneet skypestä.

Harrastuporukan yhteydessä olen ollut tekemisissä paljon median kanssa. Suunnittelin uudet nettisivut, kirjoittelen päivityksiä blogiin ja infoan ihmisiä toiminnasta sähköpostilla viikottain. Mielestäni internettiin tulon helppous onkin parhaimmillaan juuri seura- ja yritystoiminnan yhteydessä. Ihmiset löytävät helposti tietoa itseään kiinnostavista asioista ja mainonta on
helpompaa kuin ennen. Koulut pystyvät myös hyötymään internetin helppoudesta. Ihan uudenlaiset oppilasprojektit ja niiden julkaiseminen on nyt mahdollista. Harmillista vain, että koulut eivät oikein osaa vielä näitä mahsollisuuksia hyödyntää. Koulussa tehdyt nettisivuprojektit yms. olisivat hyvää mediakasvatusta.

(6. luento) Pelottava media vai kasvattava media

Mediaa on helppo demonisoida ja löytää siitä uhkakuvia. Itsekin tunnustan pitäväni näiden uhkien esiintuomisesta. Toiset mediat myös kylvävät itse pelkoja ja epäluuloja toisiaan kohtaan. Lehdissä esimerkiksi kerrotaanherkutellen netin vaaroista ja riskeistä.

Luennolla puhuttiin median vaikutuksista ja tuotiin esille muun muassa tuo iänikuinen kysymys siitä, että ovatko tv-malleista opitut pyssyleikit pahasta vai ei. Minulle tuli oikeasti yllätyksenä, että elokuvien vaikutuksia on tutkittu 30-luvulta asti. Mutta toisaalta, jos niitä on Suomessakin tutkittu 1950-luvulta...
Silti näyttäisi olevan yhä vaikea kysymys, miten mikäkin media vaikuttaa minkäkinlaisiin ihmisiin. Yksilöllisyys tekee yleipätevien sääntöjen löytämisestä vaikeaa. Toisille pelottava ei aina tunnu toisilla missään.

Monet tahot kyllä tietävät, että medialla voi vaikuttaa. Onhan meillä ollut painettuja mainoksia ainakin 1700-luvulta asti. viimeistään 1800-luvulla ymmärrettiin, että kaunis ja vähäpukeinen nainen tuotteen kanssa samassa kuvassa parantaa myyntiä ja nykyään mainokset kirjoimmellisesti liikkuvat silmille katukuvassa, busseissa ja kotonakin. Myös sodassa, vaikka vain kuvainnollisessa ideologisessa sellaisessa, on ymmärretty median mahti. Propagandalla voidaan vaikuttaa ihmisten mielikuviin. Ilmenemismuodot voivat sitten olla julisteet, maalaukset, musiikki tai elokuvat. Kaikille jotakin,
niin sanotusti.

Mutta, jos nyt ei historiaan jämähdetä, niin medianvaikutukset kiinnostavat yhä. Mahdollisesti vielä enemmän kuin ennen. Nykyajan mediamaailma antaa ihmisille paljon huolenaiheita. Puhutaan lapsuuden loppumisesta, väkivallan ja seksin kansoittamasta maailmankuvasta, kaiken viihteellistymisestä ja sosiaalisten suhteiden kaventumisesta. Tällaiset asiat huolestuttavat erityisesti lasten ja nuorten vanhempia. Mediakasvatuksen kannalta tämä on myös suuri haaste, sillä lapsille ja nuorille pitäisi kyetä opettamaan hyvää medialukutaitoa ja kriittisyyttä. Luennolla otettiin esiin ja aiemmin kohtaamani Piia Korhosen tutkimus, jonka mukaan lastenohjelmatkin aiheuttavat
paljon pelkoja, mutta niiltä suojaamiseen siaan osa peloista voi olla hyödyllisiä. Niistä voi keskustella ja lapsi oppii kohtaamaan ja käsittelemään pelkoja. Tästä on hyötyä myöhemmässä elämässä.

”Mediakasvatuksella voidaan vaikuttaa lasten kykyyn vastaanottaa viestejä ilman haitallisia vai- kutuksia. Sillä ei voida kuitenkaan perustella sitä, että lapset voisivat itse ’vastuullisesti’ päättää, mitä he seuraavat. Lapset eivät voi kasvaa pumpulissa, mutta vanhempien tehtävä on arvioida, mitä lapset todella ymmärtävät. " (Sakari Huovinen, 2007, Lapsille haitallisten pelien valvonta on liian hajanaista)

Yleistykset mediankäyttäjistä eivät kuitenkaan pidä mielestäni kovin hyvin paikkaansa. On useita tutkimustuloksia, joissa julistetaan, että väkivaltaviihde kasvattaa aggressiivisuutta. Nyt Professori Liisa Keltikangas-Järvinen on julistanut tuloksia joiden mukaan kilpailu ja stressi lisää lasten aggressiivisuutta, ei pelkkä väkivallan näkeminen. Eli pelit, jotka sisältävät väkivaltaa eivät aiheuta ongelmia lainkaan niin paljon kuin pelit, joissa kilpaillaan. Ohessa kerrotaan kanadalaisten psykologien, Paul Adachin ja Teena Willoughbyn tällaisista tuloksista. Onhan tämä ihan ymmärrettävä tulos, miksi tämä on ymmärretty vasta nyt? Eihän meidän tarvitse kuin katsoa urheilijoita tai urheilufaneja, niissä piireissä esiintyy hyvin paljon aggressiivisuutta. Omissa
tuttavissani on jonkin verran selkeää väkivaltaviihdettä kuluttavia ihmisiä ja he eivät tee pahaa millekkään sipsipussia kummemmalle. Ehkä meidän pitäisikin siirtäää urheiluohjelmat myöhäisiltaan muiden laspsille sopimattominen ohjelmien joukkoon.

Se on piirretty, näytetään vain lapsille

Bongasin kurssin keskustelualueita selatessani erään, jossa puhuttiin pienten lasten päiväkodeissa kohtaamistaan peloista. Kyseessä on Anna Tommolan Meidän perhe -lehden artikkeli.
Sen mukaan suurin osa lasten peloista on peräisin mediasta. Tommola kertoo Piia Korhosen väitöskirjasta, jonka mukaan 80 prosenttia 5-6 vuotiaista lapsista pelkää jotain tv-ohjelmaa.
"Peloista valtaosa liittyi lapsille suunnattuihin ohjelmiin. Lapset pelkäsivät lastenohjelmien mielikuvitusolentoja sekä aikuisten ohjelmista väkivaltaa."

Tämän vuoksi artikkelissa painotetaan ikärajoista kiinni pitämistä ja lapsen kanssa keskustelua. Lapset voivat olla luonteeltaan rohkeita, mutta kaikkea heidän ei tarvitse kyetä vielä kohtaamaan.

Tämä poiminta herätti minullakin muutamia ajatuksia. Ensinäkin muistin lukeneeni jutun, jossa puhuttiin valtion elokuvatarkastamon lakkauttamisesta. Juttu oli viime vuodelta Suomen Kuvalehdestä. Sen jälkeen ikärajoista saisivat päättää tuottajat itse ja muutoksia tehtäisiin vain valitusten pohjalta. Markkinoilla on jo muutamaan kertaan nähty elokuvia, joiden ikäraja on katsojakannan laajentamisen takia laskettu alemmaksi, kuin olisi hyväksi. 18 on laskettu 15 ikä vuoteen eli leffaan saavat tulla 13 vuotiaat vanhempien seurassa. 13 vuotias tuskin vastaa elokuvan ja median käyttäjänä 18 vuotiasta. Eli ikärajat ovat entistä enemmän vain viitteellisiä ohjeita ja vaativat vanhempien valveutuneisuutta ja harkintaa.

Tästä tuleekin mieleeni toinen aihe asiaan liittyen. Vanhempien ei kannata tuudittautua nykyään uskomuksiin lapsille soveltuvasta viihteestä. Olen muutamaankin kertaan nähnyt, kuinka lasten aamuissa näytetään sarjoja, jotka eivät lasten aamuun kuuluu. Selitys on helppo, sarjat ovat piirrettyjä. Suomessa tuntuu yhä elävän kummallinen myytti siitä, että kaikki piirretyt, tv-sarjat ja sarjakuvat ovat lapsille. Tällaisia kömmähdyksiä ovat esimerkiksi Family Guy (Yhdysvalloissa k-18) ja Father of Pride, joka sai melkein aamukahvini lattialle. Kauaa eivät ole kumpikaan lasten ohjelmina pyörineet. Oikeasti lapsille tehdytkin sarjat pistävät välillä miettimään. Juteltuani kavereiden kanssa monet muistavat esimerkiksi Muumeista joitain hyvin pelottavia kohtauksia. Mutta ehkä joidenkin pelkojen kohtaaminen ja niistä keskustelu kasvattaa.

Pitääkö internetin riskeistä kertoa?

Edellinen luento antoi myös pohtimisen aihetta tähän kysymykseen. Uusi teknologia, erityisesti viestinnän aluella tarjoaa paljon hienoja mahdollisuuksia, mutta myös riskejä ja mahdollisuuksia vähän vähemmän päivänvaloa kestävälle toiminnalle. Paljon on ollut pinnalla puheenaihe
yksityisyydestä ja sen suojasta. Yksityisyydensuojaa arvostetaan edelleen, näkihän sen siitäkin, miten ihmiset tuohtuivat tiedosta, että facebook pitää kirjaa käyttäjien nettiseikkailuista. Jotkut
päätyivät eroamaan koko naamakirjasta uutisen takia. Asiaan ei vaikuta pätkääkään faktat, että monet muut tahot tekevät ihan samaa, mutta kun asiasta ei tiedä... Kivasti on sopimusehdoista klikattu vain "hyväksyn ehdot" niitä oikeasti lukematta. Sitten ihmetellään, että miten niin viestisisältöni ja kuvani ovat Googlen omaisuutta?

Internetissä kaikki tapaa olla julkista, vielä kun saisi tämän kerrottua myös nuorille koneidenkäyttäjille. On todellisuutta, että lähes kaikesta, mitä koneellasi teet, jää jokin jälki. Jopa Microsoftin Word tallentaa kaiken documentin muistiin, myös poistetut tekstit ja Google säilyttää
kaiken kirjeenvaihtosi. Jos koet, että et tee elämässäsi mitään niin salaista, että sen paljastuminen sinua haittaisi, niin mikäs siinä. Aika monet käyttävät kuitenkin koneitaan pankkiasioide hoitamiseen. Hoitavat järjestö- tai seuratoimintaa ja käsittelevät siten ihmisten henkiltietoja tai vain
ilmoittavat facebookissa, että koko perhe lähtee nyt kuukaukdeksi Bahamalle, murtovarkaat tervetuloa takuulla tyhjään taloon.

Ehkä teknologian riskeistä puhuminen alkaa tuntua foliohattu salaliittoilulta, mutta riskeistä pitää kertoa, jotta ihmiset osaavat varoa. Kyllä kolarikuvien näyttäminen autonkäsittelyäkin rauhoittaa, vaikka onnettomuuksia ei paljon tapahtuisikaan. Tässä painotellaan nyt terveen varovaisuuden ja
vainoharhaisuuden välimaastossa.

Jos harkitset facebookista eroamista tietoturvasyistä, niin seuraavia linkkejä kannattaa vilkaista:
facebook puolustaa käyttäjien seurantaa
IS:n motiivit facebook vihan nostamiseen

Lapset tekemässä mediaprojekteja. (5. luento.)

Rauno Rahja esitteli meille mediakasvatusseuran toimintaa. Mielestäni on todella hyvä, että tällainen seura on olemassa. Kävin luennon jälkeen tutustumassa seuran nettisivuihin ja pikaisen vilkaisun perusteella näyttivät varsin hyödyllisiltä, vaikka seura onkin melko uusi ja vielä aika pieni. Luulen tutkivani sivuja lisääkin, jahka enemmän aikaa siunaantuu.

Pidin siitä, kuinka seurassa ilmeisesti painotetaan nimenomaan kasvua ja oppimista median parissa ja median hyödyntämistä opetuksessa ja oppimisessa. Elämme mediakulttuurissa enemmän tai vähemmän halusimme tai emme. On hyvä, että painotusta siihen tietoisesti kasvamisesta ja kasvatuksesta lisätään. Pidin erityisesti luennon lauseesta: "Kriittisyyttä positiivisella ja uteliaalla
otteella." Mennään siis katsomaan ovatko möröt ehkä sittenkin vain peittokasa huoneen nurkassa, jonka voisi oikestaan laittaa siististi kaappiin myöhempää käyttöä varten.

Hämeenlinnalainen koululaisten animaatioprojekti, joka esiteltiin, oli ihana. Jossain tuollaisessa haluaisin itsekkin olla mukana. Olen varma, että lapsetkin tuon kokemuksen tulevat aina muistamaan. Muutenkin juuri tuollaiset omat projektit avaavat varmasti median maailmaa paljon paremmin, kuin opettajan pelkkä kerronta. Esimerkiksi omat mainosprojektit avaavat silmiä mainonnan laeille ja rakentavat juuri sitä kaivattua läpinäkyvyyttä. Kuinkaha kauan Pokemon
-sarjakin pysyisi lapsen mielessä vain hyvänä sarjana, jos samanlaista mainosprojektia kokeilisi itse rakennella?

Yritin muistella millä tavoin olen itse peruskoulu aikoinani osallistunut jonkinlaiseen mediantuotantoon. Mieleeni tulivat ainakin muutaman artikkelin kirjoittaminen koulun lehteen, koko luokan runokirjan tekemiseen osallistuminen, pienen stop motion -animaation tekeminen, selittävien kuvien piirtämistä näyttelyyn jne. Valtaosa näistä on syntynyt kuvataiteen projekteina. Lehtijutut
ja runot äidinkielessä. Kivoina muistan kaikki projektit ja näin jälkikäteen miettiessä, uskon niistä jotain oppineenikin. Jos en muuta, niin ainakin sen, että kaikessa mediassa taustalla ovat ihmiset, ihmisten motiivit ja taidot.