Lueskelin kurssin keskustelualueiden kirjoituksia ja silmiini pisti jostakin puhetta siitä, että nyt on kouluissa todellinen tekniikkasukupolvi, tarkoittaen ilmeisesti nuoria, joille tietokoneet jne. ovat olleet arkipäivää aivan pienestä asti. Keskustelussa sanottiin, ettei se tekniikan hallinta näillekkään itsestäänselvyys ole ja tasoeroja varmasti löytyykin paljon. Rivien välistä idea kuitenkin olisi, että nykynuoret hallitsevat tietokoneympäristön esimerkiksi meitä paremmin.
Tästä rohkenen ehkä olla hieman eri mieltä ja tämä liittyy luennoillakin esiintulleeseen tekniikan ymmärtämiseen. Tämä on siis vain oma kokemukseni ja koskee ehkä vain yksittäistapauksia mutta siis koen oman sukupolveni paremmiksi tekniikan käsittelyssä. Tietokoneet tulivat koteihin, kun olin koulussa 90-luvulla. Niiden käyttäminen ei ollut ollenkaan itsestäänselvää. Monet ohjelmsitot ja tekniset seikat ovat kehittyneet valtavasti tuon ajan jälkeen. Ennen käyttö vaati ymmärtämistä ja perehtymistä ihan toisella tavalla kuin nykyään ja siksi pohja uudenkin ymmärtämiselle on parempi. Kun nykyään tullaan niin sanotusti valmiiseen pöytään ja opetellaan vain aterimienkäyttö, niin syvempi hallinta ja ymmärrys jää saavuttamatta. Ruoankin makuja osaa arvostaa paremmin, jos tietään miten se on tehty.
Aiheesta sain myös aasinsillan toiseen, nimittäin kielitaitoon. Oman havaintoni mukaan (korjatkaa toki) englantia omasta sukupolvestani osaavat sujuvasti esim. ne, jotka ovat touhunneet paljon koneilla. Taso on korkeammalla kuin nuoremmilla netti-ikäpolvilla. Tämän uskon johtuvan myös tekniikan arkipäiväistymisestä ja helpontumisesta. Lastenohjelmat, pelit, käyttöohjeet ovat monesti saatavilla suomeksi. Ennen vanhaan netistä ei juuri suomenkielistä sivua löytynyt, jos jotain halusi selvittää, pelata tai lukea niin kieltä vain oli pakko opetella.
eli selvitys kyseisen maailman Jabberwockeista ja Irvikissoista. Pohdintaa, ajatuksia ja oikopolkuja.
17.10.2011
Lisää ajatelmia menneiltä luennoilta (luento 2)
Nyt ollaan tosiaan jännän äärellä!
Kun pohdittiin, että mitä kaikkea uutta teknologia on meille tuonnutkaan, saadaan valtavasti vastauksia ja ymmärrän, miksi tietokoneiden kehittämistäkin pidetään teollisena vallankumouksena. Meillä on valtavasti uutta mediaa hyödynnetävänämme. Informaatiotekniikan kautta saamme helpommin ja nopeammin tietoa, neuvoja, viihdettä ja kaltaistamme seuraa mutta samalla meille on syntynyt uudenlaisia vaatimuksia.
On esimerkiksi syntynyt omituinen vaatimus tavoitettavuudesta. Kaikkien pitää olla tavoitettavissa kaikkialla kaikkina aikoina. Muistan kyllä, kun kännykät alkoivat yleistyä ja oli kauhea työ muistaa aina laittaa se äänettömälle yöksi, että saisi nukkua edes rauhassa. Facebookissa saan tasaisin väliajoin viestejä siitä, että mitä on tapahtunut, kun en ole näkynyt siellä pariin viikkoon. Sähköpostiin tulee usein viestejä, jotka koskevat samaa päivää ja vastaustakin odotetaan. Myönnän kyllä, että jälkimäiseen olen syyllistynyt itsekin. Mutta todellakin, pitääkö meidän olla tavoitettavissa koko ajan? Miksi tunnen huonoa omaatuntoa, jos olen pitänyt kännykkääni poissa päältä pari tuntia tai en ole lukenut sähköpostiani pariin päivään? Jälkimäiseen tosin löytyy vastauksena oma laiskuus: Jos olen esim. neljä päivää lukematta postejani, menee tulleen kasan läpikäymiseen ja vastailuun helposti pari tuntia.
Vähän samaan asiaan liittyy myös tuo aiemmin mainitsemani samankaltaisten ryhmäytyminen. Nykyään on helppo pitää toisiin yhteyttä, mutta myös luoda uusia tuttava piirejä. Tuttava piireille kehittyy omaa kielenkäyttöä liittyen sitten sisäpiirin huumoriin tai ajankohtaisiin ilmiöihin, mutta jos yhteyksiä ei pidä tarpeeksi yllä, voi tästäkin kelkasta tipahtaa. Mediakulttuurissa eläminen on todellisuutta ja siksi sen ilmiöiden seuraaminen olisi tärkeää mutta mihin aikaan ihmisen resurssit lopulta riittävät? Mitä kaikkea tulisi tehdä samaan aikaan? Tätäkin luentoa netistä seuratessani valmistin ruokaa, luin pari tekstiä ja ehdinpä jopa kutoakin hieman. Olenko siis tehokas nykyihminen vai yli energinen ja keskittymiskyvytön henkilö, joka lopulta ajaa itsenä loppuun, koska ei osaa vain olla tekemättä mitään? Onko siihen edes mahdollisuutta?
Kun pohdittiin, että mitä kaikkea uutta teknologia on meille tuonnutkaan, saadaan valtavasti vastauksia ja ymmärrän, miksi tietokoneiden kehittämistäkin pidetään teollisena vallankumouksena. Meillä on valtavasti uutta mediaa hyödynnetävänämme. Informaatiotekniikan kautta saamme helpommin ja nopeammin tietoa, neuvoja, viihdettä ja kaltaistamme seuraa mutta samalla meille on syntynyt uudenlaisia vaatimuksia.
On esimerkiksi syntynyt omituinen vaatimus tavoitettavuudesta. Kaikkien pitää olla tavoitettavissa kaikkialla kaikkina aikoina. Muistan kyllä, kun kännykät alkoivat yleistyä ja oli kauhea työ muistaa aina laittaa se äänettömälle yöksi, että saisi nukkua edes rauhassa. Facebookissa saan tasaisin väliajoin viestejä siitä, että mitä on tapahtunut, kun en ole näkynyt siellä pariin viikkoon. Sähköpostiin tulee usein viestejä, jotka koskevat samaa päivää ja vastaustakin odotetaan. Myönnän kyllä, että jälkimäiseen olen syyllistynyt itsekin. Mutta todellakin, pitääkö meidän olla tavoitettavissa koko ajan? Miksi tunnen huonoa omaatuntoa, jos olen pitänyt kännykkääni poissa päältä pari tuntia tai en ole lukenut sähköpostiani pariin päivään? Jälkimäiseen tosin löytyy vastauksena oma laiskuus: Jos olen esim. neljä päivää lukematta postejani, menee tulleen kasan läpikäymiseen ja vastailuun helposti pari tuntia.
Vähän samaan asiaan liittyy myös tuo aiemmin mainitsemani samankaltaisten ryhmäytyminen. Nykyään on helppo pitää toisiin yhteyttä, mutta myös luoda uusia tuttava piirejä. Tuttava piireille kehittyy omaa kielenkäyttöä liittyen sitten sisäpiirin huumoriin tai ajankohtaisiin ilmiöihin, mutta jos yhteyksiä ei pidä tarpeeksi yllä, voi tästäkin kelkasta tipahtaa. Mediakulttuurissa eläminen on todellisuutta ja siksi sen ilmiöiden seuraaminen olisi tärkeää mutta mihin aikaan ihmisen resurssit lopulta riittävät? Mitä kaikkea tulisi tehdä samaan aikaan? Tätäkin luentoa netistä seuratessani valmistin ruokaa, luin pari tekstiä ja ehdinpä jopa kutoakin hieman. Olenko siis tehokas nykyihminen vai yli energinen ja keskittymiskyvytön henkilö, joka lopulta ajaa itsenä loppuun, koska ei osaa vain olla tekemättä mitään? Onko siihen edes mahdollisuutta?
16.10.2011
Mediankäyttö ensimmäisellä oppitunnillani
Hei taas ja hyvää syksyä vain kaikille. Kylmää on ollut.
Pidin tuossa männä viikolla ensimmäiset historianoppituntini yhteityössä toisen auskun kanssa. Aihe oli Suomen sisällissota ja oppitunteja 3 x 75 min.Verrattuna omiin kouluaikoihin, mediaa tuli noilla tunneilla käytettyä jos jonkinmoista. Pohjana tunneille käytimme useita oppikirjoja ja tietokirjoja aiheesta. Tunnilla oppilaat lukivat oppikirjaa, me näytimme kuvia ja ainakin yritimme suorittaa oppilailla jonkinlaista kuva-analyysiä ("Mitä eroa näiden sotilaiden vaatteissa ja varusteissa on?" jne.), soitimme pari kumouksellista laulua Youtubesta ja Ylen Elävästä arkistosta lyhyen aikalaismuistelun vuoden 1917 oloista. Kuvien joukossa oli hyvin paljon valokuvia henkilöistä ja paikoista, mutta myös säännöstelylipukkeita, tilastoja jne. Kolmannella kerralla menimme Vapriikkiin tutustumaan Tampere 1918 näyttelyyn. Oppitunnit menivät miten menivät, mutta se ei liity mediakasvatukseen.
Mediakasvatuksellisten tavoitteiden toteutumisesta en osaa oikein sanoa. Museo käynnillä esittelin kyllä muutamia sodan osapuolten levittämiä propaganda lehtisiä ja pohdin sodasta käytettyjen nimien taustoja (sisällisodasta puhuminen on itsellenikin tietoinen valinta). Nämä asiat voisi kaiketi laskea kriittisen kasvatuksen piiriin. Kuvia käsittelimme paljon ja huomasin, että vaikka puhutaan nykynuorten maailmasta kuvallisena maailmana ja luennoillakin on puhuttu, kuinka paljon kuvia nykyään käytetään, niin silti niiden tulkinta ja lukutaidossa on parantamisen varaa. Oppilaille sai vääntää kysymykset rautalangasta ja johdatella todella kaun, että asiat avautuivat. Olisi mukava tietää, jos muillakin on ollut tällaisia kokemuksia.
Pidin tuossa männä viikolla ensimmäiset historianoppituntini yhteityössä toisen auskun kanssa. Aihe oli Suomen sisällissota ja oppitunteja 3 x 75 min.Verrattuna omiin kouluaikoihin, mediaa tuli noilla tunneilla käytettyä jos jonkinmoista. Pohjana tunneille käytimme useita oppikirjoja ja tietokirjoja aiheesta. Tunnilla oppilaat lukivat oppikirjaa, me näytimme kuvia ja ainakin yritimme suorittaa oppilailla jonkinlaista kuva-analyysiä ("Mitä eroa näiden sotilaiden vaatteissa ja varusteissa on?" jne.), soitimme pari kumouksellista laulua Youtubesta ja Ylen Elävästä arkistosta lyhyen aikalaismuistelun vuoden 1917 oloista. Kuvien joukossa oli hyvin paljon valokuvia henkilöistä ja paikoista, mutta myös säännöstelylipukkeita, tilastoja jne. Kolmannella kerralla menimme Vapriikkiin tutustumaan Tampere 1918 näyttelyyn. Oppitunnit menivät miten menivät, mutta se ei liity mediakasvatukseen.
Mediakasvatuksellisten tavoitteiden toteutumisesta en osaa oikein sanoa. Museo käynnillä esittelin kyllä muutamia sodan osapuolten levittämiä propaganda lehtisiä ja pohdin sodasta käytettyjen nimien taustoja (sisällisodasta puhuminen on itsellenikin tietoinen valinta). Nämä asiat voisi kaiketi laskea kriittisen kasvatuksen piiriin. Kuvia käsittelimme paljon ja huomasin, että vaikka puhutaan nykynuorten maailmasta kuvallisena maailmana ja luennoillakin on puhuttu, kuinka paljon kuvia nykyään käytetään, niin silti niiden tulkinta ja lukutaidossa on parantamisen varaa. Oppilaille sai vääntää kysymykset rautalangasta ja johdatella todella kaun, että asiat avautuivat. Olisi mukava tietää, jos muillakin on ollut tällaisia kokemuksia.
1 luento
Jaahas,
Löysin sitten näitä mediakasvatuskurssin kirjoituksia, joita en ole julkaissut vaan tallentanut luonnoksina.
Tässä siis ajatuksia ensimmäisen luennon jälkeen:
Kulttuuri muuttuu ja termistö kehittyy. Uusia sanoja syntyy ja vanhoja unohtuu. Vanhemmillemme WoW, LotR tai Facebook eivät välttämättä sano mitään. Nuorimmille galtsu ei kohta sano mitään. Myös elämäntavalla on suuri merkitys. Tietokoneiden parissa enenmmän touhuavat ihmiset tietävät vieläkin, mikä se alkuperäinen irc on ja käyttävät sitä Muille tuokin sana yhdistyy irc-galleriaan ja kuten totesin, on sekin menossa pois muodista.
Opettajana tämä tulee varmasti olemaan haaste, tulisi kyetä puhumaan samaa kieltä, pysymään tiedossa mukana ja pysymään samalla tasolla nuorten kanssa. Tosin se seikka, että kaikki nuoretkaan eivät ole samalla tasolla, saati sitten muut aikuiset, tekee tästäkin vähintään mielenkiintoisen tehtävän. Uusia laitteitakin tulee markkinoille koko ajan. Omana kouluaikanani opettajat tappelivat VHS-kasettien ja C-kasettien kanssa. Minä tappelen kaikenlaisten
dokumenttikameroiden, projektorien ja smart-boardien kanssa. Mitähän tulee seuraavaksi?
Tätä kuvaa myös mielestäni hyvin kurssikirjan ensimmäisessä kappaleessa osio (Näkökulmia mediakasvatukseen, 2007, s.5.), jossa pohditaan mediakasvatuksen ja etenkin koko termin historiaa. 1950-luvulla saatettiin puhua audiovisuaalisesta kansansivistystyöstä, joka nykymaailmassa kuulostaa lähes koomiselta. Silloin media ei vielä ollut yhtä monimuotoista, kuin se on nyt.
Välillä tulee miettineeksi muutenkin, mikä ihmisten medialukutaidon taso todellisuudessa on? Sitä kuitenkin kuulee tarinoita ihmisten todellisuuskuvan hämärtymisestä. Näyttelijöitä moititaan kadulla heidän roolihahojensa huonoista valinnoista ja mainoslauseiden valtaan heittäydytään niin helposti. Joukossa on kriittisiäkin tapauksia ja toisaalta taas niitä, jotka päätyvät puhelin- tai sähköpostihuijausten uhreiksi. Juuri näiden seikkojen takia ymmärränkin, miksi luennolla sanottiin, että olisi tärkeää koulussakin opettaa oikeaa käyttöä ja pohtia hyödyntämisen mahdollisuuksia sen siaan, että uusia laitteita säikähdetään, nähdään negatiivisina ja käyttö kielletään. Vaikeaa se
varmasti on.
Löysin sitten näitä mediakasvatuskurssin kirjoituksia, joita en ole julkaissut vaan tallentanut luonnoksina.
Tässä siis ajatuksia ensimmäisen luennon jälkeen:
Kulttuuri muuttuu ja termistö kehittyy. Uusia sanoja syntyy ja vanhoja unohtuu. Vanhemmillemme WoW, LotR tai Facebook eivät välttämättä sano mitään. Nuorimmille galtsu ei kohta sano mitään. Myös elämäntavalla on suuri merkitys. Tietokoneiden parissa enenmmän touhuavat ihmiset tietävät vieläkin, mikä se alkuperäinen irc on ja käyttävät sitä Muille tuokin sana yhdistyy irc-galleriaan ja kuten totesin, on sekin menossa pois muodista.
Opettajana tämä tulee varmasti olemaan haaste, tulisi kyetä puhumaan samaa kieltä, pysymään tiedossa mukana ja pysymään samalla tasolla nuorten kanssa. Tosin se seikka, että kaikki nuoretkaan eivät ole samalla tasolla, saati sitten muut aikuiset, tekee tästäkin vähintään mielenkiintoisen tehtävän. Uusia laitteitakin tulee markkinoille koko ajan. Omana kouluaikanani opettajat tappelivat VHS-kasettien ja C-kasettien kanssa. Minä tappelen kaikenlaisten
dokumenttikameroiden, projektorien ja smart-boardien kanssa. Mitähän tulee seuraavaksi?
Tätä kuvaa myös mielestäni hyvin kurssikirjan ensimmäisessä kappaleessa osio (Näkökulmia mediakasvatukseen, 2007, s.5.), jossa pohditaan mediakasvatuksen ja etenkin koko termin historiaa. 1950-luvulla saatettiin puhua audiovisuaalisesta kansansivistystyöstä, joka nykymaailmassa kuulostaa lähes koomiselta. Silloin media ei vielä ollut yhtä monimuotoista, kuin se on nyt.
Välillä tulee miettineeksi muutenkin, mikä ihmisten medialukutaidon taso todellisuudessa on? Sitä kuitenkin kuulee tarinoita ihmisten todellisuuskuvan hämärtymisestä. Näyttelijöitä moititaan kadulla heidän roolihahojensa huonoista valinnoista ja mainoslauseiden valtaan heittäydytään niin helposti. Joukossa on kriittisiäkin tapauksia ja toisaalta taas niitä, jotka päätyvät puhelin- tai sähköpostihuijausten uhreiksi. Juuri näiden seikkojen takia ymmärränkin, miksi luennolla sanottiin, että olisi tärkeää koulussakin opettaa oikeaa käyttöä ja pohtia hyödyntämisen mahdollisuuksia sen siaan, että uusia laitteita säikähdetään, nähdään negatiivisina ja käyttö kielletään. Vaikeaa se
varmasti on.
2.10.2011
Aloitetaan alusta
Mikä olisikaan parempi tapa lähteä pohtimaan mediakasvastusta, kuin siirtyä aivan alkuun. Historianopiskelija kun olen, niin tarkoitan tietenkin koko ilmiön alkujuuria. Kaveri heitti linkin seuraavaan arikkeliin:
Kivikauden lapset opettelivat tekemään taidetta
Kyse ei ehkä ole niinkään mediakasvatuksesta siinä määrin kuin taidekasvatuksesta, mutta kuvallinen taide on myös media, yksi ensimmäisistä suullisen perinteen jälkeen. Kuvissa tulevat esiin arvot, ideat ja symbolit merkityksineen. Kun muistelen luennoilla esiintynyttä keskustelua siitä, että nuorten maailma on yhä kasvavissa määrin kuvallinen maailma, voin vain todeta, että kuvista lähdimme ja kuviin päädymme. Alku ja loppu (nykyhetki) ovat siis kohdanneet toisensa.
Kivikauden lapset opettelivat tekemään taidetta
Kyse ei ehkä ole niinkään mediakasvatuksesta siinä määrin kuin taidekasvatuksesta, mutta kuvallinen taide on myös media, yksi ensimmäisistä suullisen perinteen jälkeen. Kuvissa tulevat esiin arvot, ideat ja symbolit merkityksineen. Kun muistelen luennoilla esiintynyttä keskustelua siitä, että nuorten maailma on yhä kasvavissa määrin kuvallinen maailma, voin vain todeta, että kuvista lähdimme ja kuviin päädymme. Alku ja loppu (nykyhetki) ovat siis kohdanneet toisensa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)